Kentän poikki astui luiseva mies, jonka tulipunainen kravatti hohti auringonpaisteessa.
— Kassi Konttinenkin on täällä, — sanoi Paavo odottaen, että tuo merkkimies hänetkin huomaisi.
— Sekö runoniekka? — kysyi Anni.
— Lähdetään kävelylle näkötornille päin, — ehdotti Paavo. Annin läsnäolo ärsytti häntä, sillä silloin oli Liina aina saavuttamaton.
— Niin, eihän tässä voi särkiäkään paistaa, — sanoi Anni terävästi hyvin tietäen Paavon mielialan.
Liina, tuntien riitaisuutta ilmassa, siirtyi lähemmäksi Annia ja nykäsi häntä varottavasti käsivarresta.
— Ei särjet teidän koukkuunne pyri, — pisteli Paavo takaisin.
Runoilija seisoi portilla ahmien silmillään kirjavaa näkyä kentällä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sen sieluunsa nielaista. Hän liittyi seurueeseen.
Pian he olivat tornin huipulla, nojasivat kaidepuuhun ja ihailivat tuttuja näköaloja.
Liinan sinisissä silmissä kuvastui lapsellinen ilo. Mikä noitten silmien pohjasävy oli, sitä ei Paavo Hartikkakaan olisi kyennyt selittämään, vaikka hän ahkerasti oli tutkinut tuon hiljaisen tytön silmissä asuvaa tenhovoimaa. Nyt hän ei enää kysynytkään. Liina oli hyvä sellaisenaan. Muut ihmiset olivat kyllä typeriä, elleivät vapautta ja aatteita ymmärtäneet, vaan Liinan ei tarvinnut niihin puuttua.