— Rakkauden sokeutta! — oli Anni huoannut, kun näistä asioista oli puhe tullut.
Anni katseli veitikkamaisesti molempien miehien innostuneita viittailuja. Hänen leveillä poskillaan hohti terveydenpuna ja ohuet huulet puristuivat pilkalliseen hymyyn. Ehdottomasti olisi hymy ollut katkera, ellei pieni pystynenä ja pyöreät silmät olisi sen kärkeä katkaisseet.
— Katsokaa nyt tuota savupiippujen paljoutta! Kuinka monta uunia niiden juurella hehkuu, ja kuinka monet tuhannet niiden ääressä työtä tekee! Tunnen rintani paisuvan ylpeydestä saadessani laulaa heille kaikille! — huudahti runoilija viittaillen mahtavasti käsillään.
— Vähäänpä sinä, miekkonen, tyydyt. Ei, herrana täällä olla pitää! — sanoi Paavo riuskasti, seisten hajasäärin tornin lattialla.
— Ainakin yritätte olla herrana täällä tornissa. Otattehan nytkin suuremman tilan kuin me kolme yhdessä, — puhui Anni.
— Mies paikkansa pitää, huono tieltä tyrkätään. Herroiksi sitä elää pitää eikä olla kenenkään orja! Saatte vielä nähdä, kuinka suuretkin tehtaat keikahtavat, kun vaan työmiehissä on yksimielisyyttä! — Paavo sipaisi hatun päästään, heilutti sitä ilmassa ja löi kätensä tornin kaidepuuhun niin varmana kuin hänen hurjat toivomuksensa jo olisivat olleet toteutumaisillaan.
— Tule pois, Liina, täällä käy olo vaaralliseksi, sillä muutamat alkavat jo höpertyä, — sanoi Anni iskien silmänsä Paavoon.
— Mennään vaan, etteivät pienet tirakat tukehdu. Heistä ei ole näin yläilmoihin, — pisteli Paavo äkeissään.
— Pienet tirakat eivät tartukaan liian karkeisiin koukkuihin. Niitä ei vaivaa suuruudenhulluus, — tiuskasi Anni.
— Peijakas, kuinka olettekin ärtyisellä päällä. Eihän vaan jonkun koukku repele sappeanne. —