— Tuossa, syö se! — tokaisi tyttö kansanomaisella, töykeällä leikillisyydellä.
— Sanoo tulevansa huomenna ja tämä on kirjoitettu eilen. Tänään — — — mitä kello on? —
— Hyvä ihminen, tällä päivällä on ilta myöskin; puolipäivä nyt vasta on.
Ilta toi Akun terveenä ja onnellisena. Hyvin hän kuitenkin säikähtyi löytäessään Liinansa niin surkeassa tilassa.
— Nyt olen jälleen tämän kaupungin asukas. Pääsin vanhaan paikkaani, kun kauniisti pyysin. Se seppä parani ja minä sain hiukan sakkoa. Nyt ollaankin varovaisia. Ai jai kuinka lähellä oli! —
— Miksi et kirjoittanut ennen? —
— Vasta sain vapauteni. —
Liinalle ei vielä uskallettu kertoa Ainon kuolemasta. Aku valvoi ja vartioi Liinaansa kuin silmäterää. Liina aavisti kuitenkin jotakin tapahtuneen ja kyseli yhä kankeammin kuinka Ainon laita oli.
Kun hän jo oli jalkeilla ja pieni tytär sylissään uinaili, kertoi Aku hänelle Ainosta ja pyysi Annin puolesta, että Anni saisi tulla tapaamaan.
Mitä Liina tunsi, sitä hän ei kenellekään ilmaissut. Hän oli kuin jalokivi, joka äänetönnä loistaa. Hän oli puhtaaksi hiottu jalokivi, valaisi loistollaan monen elämää, eläen itse tyynenä ja valmiina kestämään iloja ja suruja.