Aku oli antanut kohtalon heitellä itseään virran syvimpiin onkaloihin. Niissä olivat kulmikkaisuudet hänen luonteestaan murtuneet ja sisäinen voima päässyt vakaantumaan. Nyt hän ei enää sokeasti uskonut kohtaloon, vaan tarttui itse onnensa ohjiin.
PELIÄ.
Siinä kaupunginosassa, missä monikerroksiset kivimuurit törröttävät ylpeinä matalien puurakennusten rinnalla ja monilukuiset tehtaitten piiput ulottuvat yhtä korkealle, kuin uusien kirkkojen kultaristiset huiput, kuohuu ahkera toimeliaisuus. Se on kaupungin sydän ja koko maan teollisuuden valtimo.
Maa tutisee jalkojen alla teollisuuspalatsien ohi astuessa. Tuhannet koneet jyskyvät noitten tukevien muurien sisällä. Ne ovat kuin vuoria, joissa jättiläiset raatavat yötä ja päivää.
Ihmisaivot hehkuvat yhä uusia keinoja luoden, joilla koneitten vauhti kohoaisi, aarteita singahuttelisi ja nostaisi kilpailun korkeimpaan huippuunsa.
Tässä keskuksessa oli kauppaneuvos Gräsin liike kasvanut kymmenien vuosien vieriessä tukevaksi työn ja menestyksen ahjoksi. Terveenä liikkeenä, ihmisten elintarpeitten välittäjänä, oli tämä aina noudattanut kultaista keskitietä, hankkinut hyvää tavaraa, vaan ei koskaan kiihottanut ihmisten loisteliaisuuden ja ylellisyyden halua. Vanhat myyjät tunsivat yleisön ja yleisö tunsi heidät. Kukin meni Gräsin kauppaan kuin kotiaittaansa. Maalaiset ostivat sieltä siemenviljaa, maanviljelyskoneita, kaikkea mitä taloudessa tarvitsivat.
Vaan kauppaneuvos Gräs ei ollut ainoastaan kauppias. Hän oli myöskin suurliikemies, jolle nuo jyrisevät koneet jauhoivat aarteita yötä päivää. Toisinaan ne aarteet uhkasivat niellä kaikki mitä kymmenien vuosien ahkera ahertaminen oli tuottanut, vaan toisinaan heilahti onnenpyörä kohdalle ja heitti kaksinkertaisen tuloksen.
Vanhan kauppaneuvoksen pää oli käynyt harmaaksi onnen vaihdellessa, mutta peli-into oli kasvanut. Se häiritsi hänen hyvin ansaittua lepoaan vanhuuden päivinä.
Väsyneenä astui hän nytkin asuntoonsa toiseen kerrokseen, liikkeen yläpuolella. Jykevä peili eteisessä kuvasti hänet kiireestä kantapäähän. Siinä se oli seisonut omistajansa ajan, kymmeniä vuosia — tulisi ehkä seisomaan kauvemminkin.
Vanhus huokasi ja astui edelleen laajaan asuntoonsa, missä vaan tutut esineet hyvine muistoineen tarjosivat mukavan levon. Aina viimeiseen kammioon huoneuston pitkässä rivissä johtivat ukon askeleet, kunnes pysähtyivät tyttären ovelle.