Vaan Juho Kangas ei päässyt niin vähällä. Hänet valittiin puheenjohtajaksi Gräsin sijaan.
Kokous oli päättynyt ja miehet kerääntyivät pelihuoneisiin uutta puheenjohtajaa 'fiiraamaan'.
— Onnea vaan! Saammehan nyt Rääsin sijaan uuden reilu miehen, — sorahutti Karru, salakavalasti myhäillen. Hän oli loukkaantunut, olisihan yhdistys saanut hänetkin valita.
Juhon oli vaikea hillitä äkäistä töykäystä. Hänestä oli kaikki yhdentekevää, yhdistys, toverit, peli, koko elämä. Hän olisi tahtonut lyödä Karrua ja läimäyttää kortit vasten toveriensa naamoja. Mutta hän istui siivosti tuolilleen, kalpeana ja sanattomana tuijottaen nojatuolia pöydän ääressä. Siinä oli Gräs aina juhlatilaisuuksissa istunut. Kukaan ei sitä anastanut. Se nostettiin syrjään varovaisesti ja hellästi. Siinä se törrötti tyhjänä Juhon edessä vieden häneltä peli-innon ja -onnen. Hän ei voinut jättää kortteja, istui vaan kuin naulattu ja 'maalasi' umpimähkään. Tuoliin piti katsoa vähän päästä; ellei katsonut, niin tuntui siltä kuin joku olisi kääntänyt päätä sinnepäin. Harmaassa aamuhämärässä hän läksi.
— Jospa voisi päästä irti omasta itsestään, päästä edelle ajasta ja unhottaa. Unhottaa, niin, kyllä hän oli unhottanut. Pikku Maija Gräsille hän oli antanut kerran ruusun. Senkin hän nyt oli unhottanut. Siitähän olikin kovin pitkä aika. —
Äkkiä hän hätkähti seuraten silmillään edellään kulkevaa miestä. Se oli Gräs. Juho astui tahtomattaan miehen perässä kadun kulmaan, jossa lyhty valaisi kulkijan piirteet. Juho hengitti uudestaan. Mies oli muuan suutari, jonka hän hyvin tunsi.
Seuraavana päivänä olivat harmaat hattarat hajonneet. Syksyn kuulakka aurinko sulatteli roudan kärkeä ja houkutteli ihmiset ulos asunnoistaan kaduille. Kaupungissa vallitsi salamyhkäinen surumielisyys. Olihan nyt heidän mahtimiehensä, kauppaneuvos Gräsin hautajaiset, joita kirkonkellot juhlallisesti kuuluttivat.
Alakuloisuus heijastui manalle menneen kirstusta, tarttui vieraisiin ja uteliaihin, jotka silmäruokaa etsivät komeassa, juhlallisessa saatossa; se saavutti raihnaiset ja elämän kurittamat, kun he polviaan notkistellen siunailivat elämän katoavaisuutta liehtoen itselleen hartautta, sillä hartauden pitäisi heille avata ijäisyyden perillä taivaan ovet.
— Kuuleppas, Kanerva, — sanoi Juho Kangas toverilleen saatossa. — Nyt minä pelkään, että on, käynyt niinkuin sinä kerran huomautit. Se mikä minussa oli rautaa on muuttunut ruosteeksi. —
— Ei vielä, alakuloisuus on tarttunut. —