— Te annoitte minulle kerran ruusun. Minä säilytin sitä niinkuin pyysitte. Tässä se on, mutta siihen liittyy isäni hautasypressi teidän antamastanne seppeleestä. Ottakaa, ne kuuluvat teille. —
Nuori mies otti nöyrästi ruusun ja sypressin.
— Nämä olen minä pelissä voittanut, — sanoi hän Kanervalle. — Nämät minä säilytän pyhinä aarteinani. Ne ovat maksaneet parhaan osan elämääni. —
HARMAA NAINEN.
Ystäväni, nuoren viehättävän rouvan elämä on monipuolista ja rikasta. Hänellä on hyvä, lahjakas mies, hyvät tulot, huomattu asema ja turvattu tulevaisuus. Joka vuosi hän matkustaa ulkomaille saaden mielensä mukaan siellä valita olinpaikkansa. Mies kantaa häntä käsillään, kuten sanotaan. Ja kyllä hän sen ansaitseekin, sillä suloisempaa, sydämellisempää ja sielukkaampaa olentoa, kuin hän on, en ole milloinkaan tavannut.
Ainahan onnelliseltakin jotakin puuttuu. Emmehän eläisi, ellei olisi toivomuksia.
Ystävälläni ei ole lasta.
Hän on kolmenkymmenen vaiheilla, jolloin hyvä nainen alkaa sydämestään kaivata tuollaista pientä, avutonta olentoa vaaliakseen ja kääriäkseen pehmeisiin, lämpöisiin vaippoihin, sitä sylin kantaakseen, sydämin ja suin helliäkseen.
Minä neuvoin häntä tekemään kuten muutkin rouvat: kun aika käy pitkäksi ja työnpuute tuntuvaksi, myyvät he huonekalunsa, ostavat ihkasen uudenaikaisia ja nauttivat kotinsa uudesta asusta. Kutsutaan vieraitakin ihailemaan ja ollaan tyytyväisiä, kunnes kaikki käy vanhaksi ja taas ostetaan uutta.
— Voi, minä olen saanut niin kylläkseni kaikista koreista rääsyistä, etten siedä nähdäkään niitä, sitä vähemmän hankkia niitä kotiini. Enkä ikinä taipuisi repimään ja hajoittamaan rakkaaksi käynyttä kojuamme. Vai pitäisikö minun hankkia kotiini noita julman kömpelöjä huonekaluja, joita kunnioitetaan nimellä 'suomalaiskuosiset', vaikka niitä kernaammin voisi sanoa elehvantti-sohviksi ja -tuoleiksi? —