— Ala sitten suosia taidetta. Onhan sinulla taipumuksia maalaamiseen, voit menestyksellä jäljentää mitä taideteosta tahansa. —
— Ja turmella oman rakkauteni taiteeseen. Tiedätkö, kaunista taideteosta katsellessani en tunne pienintäkään halua jäljittelemään, nöyrästi ja iloiten katselen taulua, kunnes siihen rakastun ja ostan sen, jos voin. —
— Tunnen kyllä syyn sinun haluttomuuteesi: et voi ajatella muuta, kuin tuollaista parkuvaa ja nukkuvaa raukkaa; olet sen kerran saanut päähäsi. —
— Taikka koko olentooni, — sanoi hän hiljaa ja miettiväisesti.
Tiesin hänen käyvän laitakaupungilla pieniä, turvattomia lapsia ihailemassa; mutta joka kerta kun hän sieltä tuli, oli hän entistä alakuloisempi. Syynkin siihen tiesin: hän ei uskaltanut valita noitten ihmisparkojen lapsista ainoatakaan omakseen, niin kurjia ne olivat.
Eräänä päivänä hän tuli kiihtyneenä luokseni.
— Minulle on tapahtunut jotakin merkillistä tänään, — sanoi hän, istuttuaan pöytäni ääreen. — Kun tulin aamulla ostoksilta, astui eräs naisolento eteeni juuri meidän kulmassa. Hän töksähti siihen aivan yliluonnollisella tavalla. Kädet ristissä hän rukoillen sanoi: — auttakaa, hyvä rouva! — ja samassa hän hävisi edestäni kääntyen kulmasta. Minä säikähdin, melkein kauhistuin, sillä nainen oli ihan harmaa. Hänellä oli harmaat vaatteet, harmaa tukka, harmaat silmät ja kasvotkin kalvakat. Minä heitin kääröni rappusiin ja juoksin hämmästyksestä selvittyäni häntä hakemaan, vaan en nähnyt ihmistä missään.
— Nyt minäkin myönnän sinun tarvitsevan tuollaista tunteellisuuden johdattajaa, sillä muuten — —
— Kaiketikin, mutta kuulehan nyt! Minä ymmärsin, että hän voi mennä vaan yhteen suuntaan, katua ylöspäin, sillä muuten olisin vieläkin voinut nähdä hänet torilla. Minä juoksin seuraavan talon pihaan. Siellä näin erään keski-ikäisen, ilkeännäköisen akan, joka haisi väkevältä. Kysyin häneltä kuitenkin, oliko hän nähnyt harmaata naista.
— Harmaatako? Niin, harmaa se hupsu onkin, ihan harmaa kuin kissa, ha, ha, — nauroi se akka inhoittavan rumasti levittäen suunsa ammolleen.