— Miksi te häntä hupsuksi sanotte? — kysyin minä suuttuneena. Akan röyhkeä muoto äköitti minua.
— No, eihän se muuten ole hupsu, mutta kun se keräilee kaiken maailman vieraat lapset luoksensa. Minunkin tyttöni vei aina kotiinsa. Voi, voi sentään, nyt se on vainaa. Jumala senkin korjasi. — Akan valitus ja itku oli vielä ilkeämpää kuin hänen naurunsa. — Tietääkös rouva, mitä se hupsu, se Sero minulle uskotti? Se sanoi Mariani omaksi lapsekseen ja tahtoi viedä väkisin sen minulta. Minä kuritin tyttöä, mutta se mukula oli noiduttu, meni aina vaan Serolle. —
Minä en tiedä, mitä kaikkea akka lörpötti. Me seisoimme akkunan alla ja huoneesta kuului surkeaa naisen itkua. Se oli epätoivon vaikerrusta. Huolimatta akan estelyistä menin sisään. Siellä harmaa nainen virui polvillaan pienen tyttären vuoteen vieressä itkien ja väännellen käsiään tuskassa.
— Tulittehan, rouva, mutta liian myöhään. Tuo, tuo tuossa on piiskannut lapsen kuoliaaksi! — sanoi hän osoittaen ovella seisovaa akkaa, joka oli seurannut minua. — Katsokaa tätä veristä selkää! — sanoi hän hellästi silitellen pienokaisen runneltua ruumista. Minä en voinut katsoa lapseen muuten kuin vilaukselta, luontoani käänsi ja inhoni muuttui kauhuksi tuntiessani akan katseet itseeni tähdätyiksi. Harmaa nainen herätti sääliäni; en olisi millään ehdolla tahtonut jättää häntä hirviön kanssa kahden. Juopuneen naisen koko olemus todisti syytöksen oikeaksi. Hän oli havuvitsoilla piiskannut hennon lapsen kuoliaaksi. Pienokaisen huudot olivat kutsuneet harmaan naisen hänen avuksensa, vaikka liian myöhään; silloin oli jo pieni sydän tuskasta pakahtunut. Minä pyysin sitä harmaata pois ja hän totteli niinkuin lapsi.
Hänen suuret, avoimet silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, kun hän katsoi minuun kysyvällä, lapsellisella katseellaan. Vieläkin oli hän minusta, ellei juuri yliluonnollinen, niin ainakin hyvin salaperäinen olento. Uteliaana seurasin toiselle puolelle pihaa hänen huoneeseensa.
Huone oli pieni, pöytä täynnä kudottuja villavaatteita ja sukkakone akkunan edessä. Silmäni eivät keksineet muuta omituista, kuin harmaan peitteen sängyssä ja rivin pieniä tuoleja seinällä ja matalan pöydän näiden edessä.
— Onko teillä koulu? — kysyin minä emännältä, mutta hän ei näyttänyt ymmärtävän kysymystäni, sanoi vaan:
— Kyllä Mari nyt on kuollut ja se on, se on minun syyni! —
— Tarkoitatteko sitä pientä tyttöä? — Hän ei nytkään välittänyt kysymyksestäni.
— Mari oli minun tyttöni, — jupisi hän, ikäänkuin minä olisin väittänyt vastaan. Minä jo luulin sen juopuneen akan olleen oikeassa, että Sero, joksi hän minun harmaatani nimitti, olisi hupsu, mutta samassa Sero kääntyi minuun päin.