— Luuletteko tekin rouva että lapsi kuolee, kun sitä toivoo kuolemaan? —
— Ei, hyvä ystävä, emmehän me voi toivojemme mukaan lyhentää tai pidentää kenenkään elämää, — sanoin minä vakuuttavasti, mutta hän näytti epäilevän.
— Mutta jos äiti ennen lapsen syntymää on määrännyt sen kuolemaan ja toivonut sitä kaikesta sydämestään? —
Enhän minä siihen osannut mitään vastata, vaikka näin hänen kiihkeästi odottavan selitystä. Ja varmaan hän olisi uskonut sanojani, vaan minä en voinut vastata hänelle viisastelulla.
— Katsokaas nyt! — huudahti hän hurjalla katkeruudella. — Ettehän tekään voi valeeksi väittää, etten minä olisi syypää Marin kuolemaan! —
Minua hämmästytti tämä johtopäätös.
— Oliko Mari teidän lapsenne? Tuo akka sanoi sitä omaksensa. —
— Oli se. Katsokaas, siitä on nyt kolme vuotta; minulle oli tulossa lapsi. Minä olin tyttö ja minä toivoin lasta kuolemaan jo ennen sen syntymistä; voi kuinka minä toivoin! Ei ollut sitä hetkeä päivässä, jolloin en olisi sitä ajatellut ja toivonut. Kun se lapsi syntyi, niin se vietiin pois; minä en sitä nähnytkään. Äiti vainaani sanoi sen syntyneen kuolleena ja niin ne toisetkin sanoivat; mutta minä tiesin, että se eli. Se eli ihan varmasti, vaikka he veivät sen pois, etten minä joutuisi häpeään. Minä rukoilin ja pyysin saada nähdä sitä lasta, mutta he sanoivat sen haudanneensa. Minä en sitä uskonut, tiesinhän lapsen olevan elossa; he olivat vieneet sen kaupunkiin. Äitini kuoltua sain talonosuutta, ostin tämän sukkakoneen ja asetuin tänne kaupunkiin asumaan. Myymässä käydessäni etsin tyttöäni. Tiesin kyllä kuka minun tyttöni olisi. Tänä kesänä tulin tähän taloon ja pihalla juoksi vastaani Mari. Marilla oli vaalea tukka, siniset silmät ja punainen suu. Juuri sellaisen piti minun tyttöni olla. Minä otin hänet luokseni; mutta se vaimo, jonka tykönä Mari oli, sanoi sitä omakseen ja nämä pihan muijat luulivat minua — — luulkoot mitä tahansa! Maria oli minun lapseni. Mutta kun minä sitä silloin toivoin kuolemaan, niin se kuoli ja kaikki on minun syyni ja minun täytyy aina elää vankina! —
— Vankina, — se sana selitti, miksi hän kulki harmaissa vaatteissa.
— Oletteko elänyt nämä kolme vuotta vankina? — kysyin minä uteliaana kuulemaan, miten hän antaisi sekoittaa ajatusjuoksunsa, vaan minä petyin kuullessani hänen tyynen vastauksensa: