— Te luulette minusta samaa kuin tämän talon akat, mutta minä en ole hupsu. Olen pitänyt itseäni vankina tuon ruman toivomukseni takia, sillä paha ajatus on jo rikos. —
— Mitä tuoleja teillä on täällä? — kysyin.
— Ne ovat pikku Marin toverien tuoleja. Me keitimme puuroa ja velliä koko joukolle. Katsokaas, minä tiesin, että Mari pysyisi luonani, jos olisin ystävällinen kaikille lapsille, — sanoi hän salaperäisesti hymyillen. — Kun etsin Mariani, tutkin kaikkia lapsia ja juuri sellaisia lapsia, joita aina oli toivottu kuolemaan. Sellainenhan minunkin tyttöni oli. Maria oli toivottu kuolemaan ja siksi hänen piti kuolla. Voi minua, minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! —
Hänen silmissään kuvautui avuton suru ja ahdistus. En tiennyt mitä sanoa, lohdutus oli hyödytöntä, näin paraaksi mukautua hänen ajatusjuoksuunsa. Siitä hän rauhoittui ja kertoi nähneensä minut pieniä lapsia auttamassa ja siksi hän sanoi uskaltaneensa kutsua minua Marin avuksi. Nyt hän taas muisti surunsa ja alkoi vaikeroida: — Minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! —
— Mitä sinä luulet? Eikö hänen pitäisi päästä parantolaan? — sanoin ystävälleni.
— Hänkö, parantolaan? Ei, pikemmin kaikki ne, jotka mustat ajatuksensa kätkevät ja toimettomuudellaan murhaavat hoitamattomat lapset!
Minä en sanonut mitään, sillä nyt tiesin, että ystäväni jonakin kauniina päivänä valitsisi omakseen yhden noista kuolemaan tuomituista pienokaisista.
NIINKUIN UNTA.
Riehuvassa syksymyrskyssä kulki Elli sillan poikki toisella kädellään pidellen hattuaan ja toisella tanssikenkiä. Tuuli kietoi ohuet hameet tytön lapsekkaan vartalon ympärille ja heitteli häntä, jotta askeleet muuttuivat pakosta hyppäyksiksi. Tyttö vilkkui sillan yläpuolelle koskeen, jossa vesi oli noussut padon reunan tasalle ja tehtaitten syöksytorvet tupruttivat vettä kidan täydeltä padon alapuolelle. Vielä kerran hän vilkaisi ja juoksi sitten kuin vainoojaa pakoon suunnaten askeleensa tehtaalaisten kaupunginosaan ja poikkesi pieneen, matalaan taloon. Kömpelöt ja kuluneet arkikengät lopsuivat jaloissa, kun hän parilla harppauksella nousi rappusia ja pienellä nykäyksellä veti kamarin oven auki.
— Elli, nopsa! Niinhän sinä olet kuin variksen peläte: tukka hajalla ja hattu kallellaan, — huudahti Ellin huonetoveri, jykevä kankurityttö, ja toinen toveri jatkoi: