— Mahdoit sinä olla näppärä laululintu. Oliko sinulla nuokin, äitisi vanhat kengät jalassa? —
— Ei, vaan nämä! — Elli veti kainalostaan somat tanssikengät, siveli niitä ja hymyili kuin pikkutytöt nukilleen. — Arvatkaas, miksi minä niin juoksin ja olen kuin variksen peläte? Minä näin taas koskipedon ja se tietää jotakin. Se ärjyi siellä padon takana ja irvisteli hampaillaan. Myrsky uhkasi nostaa minut padon yli koskeen, mutta silloin minä juoksin, juoksin kiiruusti kotiin. — Elli nauroi omien kuvittelujensa pelolle, niin että silmät kosteudesta kirkastuivat ja valkoinen hammasrivi hohti.
Toiset olivat ennenkin kuulleet jutun koskipedosta, joka tokeitten takana näyttää hampaitaan kuin leijona häkkinsä ristikosta.
— Minun on niin nälkä. Äiti, eikö sinulla ole yhtään leivänpalaakaan? —
Äiti makasi vaatteissaan sängyssä hiljaisena seuraten tyttöjä katseillaan.
— Mistä minulla aina riittäisi. Etkö sinä saanut sieltä? —
— Niin, eikö laululinnulle jyvästäkään annettu? Tipa, tipa! — ivasivat tytöt.
— Kuule, Elli, kyllä tämä sentään on liikaa. Äitisi on kipeä ja sinä tuhlaat kaikki laululintupukuusi ja noihin tiattereihin. Kaikki, koko viikon palkka on mennyt. Millä nytkin elätte? Ei leivän palaa ole kummallekaan. —
— Tik, tik, tik, tiktaak! — visersi Elli, jotta huone täyttyi riemulla.
— Kyllä sinä hoilata osaat. —