— Voi, te ette tiedä, kuinka siellä tänäänkin riemuittiin! Minä luulin melkein lehahtavani lentoon, kun ihmiset löivät käsiään ja huusivat: hyvä, hyvä! Mikolle ja minulle. Ja te sanotte etten saisi mennä sinne, kun ei sitten muka ole leipää; vaan viisi minä leivästä! Kun siellä lauletaan:
"Jos sydän sulla puhdas on",
unohtuu kaikki ja minä tahtoisin hukkua, sulaa ihmislaumaan. Missä pujottaudun ahtaimpaan tungokseen, likistyn kiinni ihmisiin ja laulan myötä. Silloin ei tunne nälkää, ei väsymystä, eikä ole vilu. Te ette tiedä kuinka kokoushuoneen tuoksukin lumoaa minut! — — — Voi, voi minun on kauheasti nälkä. Antakaa nyt edes tämä kerta! —
— Sano tämä viikko. Tyhjästäkö sinä huomennakaan syöt. Ja äitisi. Tiedätkö mikä tauti häntä nytkin vaivaa? Hän on heikko liian vähästä ruuasta. —
— Voi, hyvä Jumala, minkä minä luonnolleni mahdan! Minun täytyy saada laulaa ja iloita. Tiedättekö kuinka se ilo minulle tuli? Minä näytän. Katsokaas, tässä minä kerran istuin, tällä jakkaralla ja katselin ovea. Minä tiesin sieltä jonkun tulevan. Voi, se oli niinkuin unta, vaikka oikein minä sen näin. Tuolta ovesta tuli tyttö, — iloinen tyttö. Katsokaas, näin hän astui sisään ja näin hän katsoi minuun. Juuri näin ja sitten, — niin sitten se pujahti minuun. Se oli niin hassunkurista ja minä nauroin yksinäni. Eikö se ollut kummallista? Se naurattaa minua vieläkin. Minun täytyy nauraa. —
Tytöt nauroivat kilpaa Ellin kanssa.
— Voi, voi, kuinka minun on nälkä! —
— Tässä on puolikas leipää ja hiukan voita. Syö! —
— Täällä kotonahan sinä kyllä saat nauraa. Miksi sinun sitten pitää mennä niihin kokouksiin riehumaan ja rahasi tuhlaamaan? —
— Minä en nauraisi kotonakaan, ellen saisi näytellä. —