— Oletteko koulua käynyt? —
— Kaksi vuotta. —
— Se on hyvin vähän, mutta teillä on aikaa. Nuoruus, nuoruus.
No…? —
— Ellin pitää elättää itsensä ja äitinsä, — uskalsi toinen tytöistä sanoa, sillä tämä oli hänen mielestään taas tuota teatterihullutusta.
— Sen ymmärrän. Hän saa viisikymmentä markkaa kuussa palkkaa. No, te ette sano mitään! — sanoi hän yhä Elliä tähystellen.
— Kyllä minä sanon. Saanko minä — — — saanko näytelläkin? Minä en tahtoisi olla ainoastaan statisti. Ne eivät kuulu saavan näytellä. —
— Hyvä lapsi, tietysti, ajan tullen. —
— No, sitten tulen, niin ja muutenkin tulen. Kyllä minä tulen. Onko tämä oikein totta? Ihan totta? Niinhän tämä on kuin unta. —
— Tunnustakaa tätä kättä; onko se ihmisen käsi? — Johtaja ojensi valkoisen kätensä, johon tytön työssä kovettuneet sormet upposivat. — Huomenna kello seitsemän saatte tulla tunnille. Varustakaa joku runo ja joku laulu, niin saamme kuulla. — Johtaja kätteli vielä Elliä ja kumarsi toisille ja läksi.
Huoneessa olijat katselivat kaikki toisiaan. Tämä oli tosiaan kuin unta.