— Elli saa viisikymmentä markkaa kuussa hoilaamisesta. Sen hän kyllä tehtaassakin voisi saada, mutta se olisi sitten työstä; mutta hoilaamisesta…
— Tipa, tipa. Nyt sinulle riputetaan jyviä. No, älä nyt tuossa nökötä. Nythän sinä saat näytellä. Naura nyt, naura! —
— Ei minua naurata enää. Nyt minä olen sidottu ja minä tahdon olla sidottu! Minä saan näytellä, koko ikäni saan näytellä! —
Seuraavana iltana oli Elli ajoissa teatterissa. Koko seura oli koossa illan näytäntöä varten ja he seisoivat uteliaina oppilaitten huoneen ovella. Kun Elli pyörähti huudettaissa esille kömpelöissä kengissään, kuului ovelta naurunkiherrystä ja Elli tunsi kyynelten tukahuttavan äänensä; mutta hän puristi kätensä nyrkiksi ja luki niin jyrisevästi kuin suinkin taisi. Kyllä vielä saisivat nähdä ketä olivat nauraneet.
Kotiin mennessään ei hän enää muistanut katsoa oliko koskipeto tänään näkyvissä, eikä hän liioin nauranut, vaikka oli saanut puolen kuun palkan etukäteen.
— Miksi et nyt naura? — kysyivät toverit.
— Kaikki oli ennen kuin unta. Nyt se on totta. Täyttä totta. —
POMMITUS.
Ei vanhalla emännällä ollut maata eikä mantua, mutta emännäksi häntä kutsuttiin kuitenkin. Ja harvoin lienee kukaan paremmin emännän nimeä ansainnut kuin hän.
Minkä vuoksi?