No, hän oli sellainen kunnianarvoinen, äidillinen ja aina askaroiva nainen. Ei hän koskaan pahaa sanaa sanonut, ei ketään hyljeksinyt eikä halveksinut, kaikkia hän auttoi ja opasti. Ruuanlaitossa, vaatteiden neulomisessa ja varsinkin lastenhoidossa hän oli aina valmis neuvomaan, sillä lapsista hän piti paljon. Ja lapset, he olisivat vaikka aina olleet vanhan emännän ja hänen Aapelinsa kamarissa. Se veti kuin taikakeinoilla puoleensa.
Se kamari vasta oli puhdas. Pölynhiukkasta ei siellä nähnyt. Akkunaa kaunistivat valkoiset verhot ja sängyn peittona upeili sinivalkoinen pumpulivaate. Lattiata risteilivät rääsymatot, niin merkillisen kirkasväriset, ettei olisi luullut vanhojen rääsyjen voivan loistaa sellaisella hohdolla. Nepäs saivatkin joka päivä raitista ilmaa ja hiukan keppiä selkäänsä. Kesällä ne kylvetettiin järvivedessä ja talvella annettiin niille jäinen ryöppy. Kukaan ei hennonnut sokaista niiden kirkkaita värejä sylkemällä tai polkemalla niitä likaisin jaloin. Huoneen kalustuksena oli puinen, punainen rahi ja pöydän päissä akkunan alla vankat, tukevat tuolit. Piirongin yläpuolella naksutti kello tik, tak, ja kissa kehräsi uunin vieressä. Kaikki oli huoneessa vanhaa ja kulunutta, mutta yhtä ystävällistä kuin emäntäkin.
Aivan toisenlaisia olivat vanhan emännän naapurien kamarit samassa "krantissa" missä hänkin asui. Ei niihin ollut hyvä mennä. Ovea avatessa lensi kamala löyhkä nenään. Lattialla ei ollut kirkasvärisiä mattoja; akkuna ammotti tyhjänä ja samearuutuisena. Likainen pienokainen ryömi siivottomalla lattialla, nyppi suuhunsa kuolleita kärpäsiä ja muuta törkyä. Äiti keitti uunissa kahvia ja paistoi rasvassa perunoita pilaten ilman huonoa huonommaksi. Hän ei välittänyt vaikka seinät, katot, pitovaatteet, sängyn tyynyt ja peitteet saavat inhoittavan, menehtyneen rasvan hajun, joka löyhkää koko kamarin väen liikkuessa vielä ulkonakin, puhuen heidän emäntänsä siivottomuudesta.
Tällaisessa kamarissa asui vanhempiensa luona neljä vallatonta pojanvekaraa, joista toiset kävivät kansakoulua, toiset katukoulua, puhuivat roskaisia sanoja, kiroilivat ja polttivat paperossia.
Vanhan emännän läsnäollessa he vaikenivat ja piilottivat paperossit kouraansa. Nämä uppiniskaiset nulikat hakkasivat hänelle puita ja kantoivat ne kamariin käyttäytyen vallan kiltisti.
Mistä tämä hyvyys tuli?
Hyvät ystävät, hernerokasta.
— Niin, mutta se hernerokka on makeampaa kuin maitovelli, — vakuuttivat pojat.
— Vanha emäntä panee siihen varmaan sokeria sekaan, — sanoi kerran pikku Mia, joka oli vanhan emännän paras lemmikki ja asui viereisessä kamarissa.
— Mitä, sokeria, pyh! — mutisivat pojat sellaisella halveksumisella, että se olisi sopinut vaikka mällisuiselle äijälle.