Katri tuiskahti ovesta kiihkeänä ja maltittomana.
— Kun ei teillä ole puhelinta, täytyi minun tulla. Oh, nyt tulee kuitenkin tenä. Minä en osaa enää, en ymmärrä mitään, saatte minusta suurta häpeää.
— Istukaahan nyt ensin. Ja sitten sanokaa, mikä on asia.
— Minun täytyy näytellä Elinaa "Elinan surmassa" tai Lilliä "Kuopion takana".
— Kumman valitsette?
— Minä en mitään ymmärrä. Olen lukenut kumpaakin. En saa tukea, en keksi niissä mitään itselleni. En saanut rauhaa enää, täytyi tulla tänne. Auttakaa minua, hyvä, vanha opettaja.
— Ensiksi tahdon vain sanoa teille, että teitte oikein tullessanne tänne. Tämä on ensimäinen täysin, itsetietoinen askel teidän kehityksessänne.
— Minä ajattelen niin hirveästi sitä menestymistä ja osaamista.
Katkaiskoot minulta vaikka kaulan, minä lennän sittenkin.
— Mitä te ajattelitte pikku Elinasta? — sanoi maisteri Harju rauhallisesti sytyttäen sikaarinsa ja sulkien akkunan, josta kylmä tuuli tunki huoneeseen.
Katri riisui hattunsa ja ripusti nuttunsa maisteri Harjun laajan sadevaipan päälle oviseinällä olevaan naulaan. Hänellä oli päällään sama puku kuin koeluvussa, ja tummissa silmissä paloi maltiton into.