— Tahdon päästä puraisemaan hampaani osani ytimeen, — selitti hän.
Hän otti kirjan taskustaan ja painautui pöydän ääreen lähelle opettajaansa täydellisesti unohtaen entisen lapsellisen arkuutensa.
— Pikku Elinalla, — sanoi opettaja, — on kohtalokas osa, uhrin, niinpä kyllä, — uhrin, vasten tahtoaan.
— Niin, siksi se minua kiukuttaa. Minä en voi olla mitään vasten tahtoani.
— Miksi ette voi tehdä uhria itsellenne mieluiseksi?
— Miten? Minä en ymmärrä.
— Käytte suorinta tietä käsiksi kohtaloonne, uhalla, avosilmin, alistumatta, vaikka tuho on joka hetki odotettavissa.
— Entä vastakohta Kirstin suhteen?
— Käy jännittävämmäksi, taistelu tasaisemmaksi. Se ei saa olla sitä vanhaa teatteria. Älkää näytelkö osaa, näytelkää itseänne, omaa Elinaanne!
— Entä suhde Klausiin?