— Rakastatte, tahdotte tehdä uuden ihmisen, itseänne varten, oman onnenne vuoksi Kirstin uhalla. Pitäkää Kirstiä kohtalona — ihmistä se osa ei kuvaakaan — olkaa ihminen hänen rinnallaan, ennen kaikkea ihminen. No, tahdotteko nyt lukea?
— Tahdon, tahdon. Nyt minä tahdon. Tuhat kiitosta, hyvä opettaja.
Katrin pitkät sormet ympäröivät kuin ruuvi opettajan käsivartta ja hento povi kosketti takinhijaa. Hän ei aavistanut, minkä myrskyn hänen kätensä ote sai opettajassa kuohumaan ja mikä inhimillinen suuruus tarvittiin sitä pitämään salassa. Ei katse, ei äänen värähdys ilmaissut siitä mitään holhokille. Hän sai täydessä turvassa käyttää hyväkseen nerokasta ohjaajaa. Suuressa innossaan ei tyttö ollut tietoinen omasta naisellisesta lumousvoimastaan, joka nyt hänen kahdeksantoista täyttäessään oli puhjennut kukkaansa.
Katrin Elinasta tuli arvostelijoille pulma. Kaavamaisille hän oli kauhistus, lahjakkaille ihastuksen aihe, esteetikoille riitti saivartamista. A. H. leikkasi solmun poikki selvitellen nuoren taiteilijaluonteen saavutusta kiittämättä taikka laittamatta.
Se kirjoitus oli niin vakuuttava ja asiallinen, ettei Katrilta kielletty pääsyä oppilaaksi ja samalla lausuttiin toivomus kiinnittää hänet teatterin palvelukseen.
— Nyt minä tunnen olevani ihminen kuten muutkin! — sanoi hän rouva
Kaarelle. — Enkö minä ole ollut hirveä laitos?
— No, eihän metsäläiseltä voinut muuta toivoa. Minä lohdutin itseäni…
— Oliko jotakin lohdun aihetta — tai onko? Minä pelkään, ettei villeys ole kovinkaan kaukana! — huusi Katri.
Rouva Kaari nauroi ja kertoi:
— Kotipuolessani oli muuan Aaro niminen mies. Hän vei pieniä rapuja kaupaksi ja kun ostaja valitti alamittaisuutta, vakuutti Aaro, että ne olivat suurta lajia.