— Kiitos, — sanoi Katri.
— Onhan Katrilla raajoja ja kokoa kylliksi, — sanoi maisteri Harju.
Hän kävi nyt säännöllisesti päivällisellä rouva Kaaren luona.
— On. Ja nämä humalasalot käsivarteni tahtoisin kietoa molempien teidän ympärille, — uhkasi Katri.
— Karhun ja vuorikauriin syleily ei ole mahdollinen, — muistutti
Alpre Harju.
— Kyllä, kun karhu on niin erinomaisen hyvä…
— Katri! — varoitti rouva Kaari, — älä anna kielesi tehdä tuhoja!
Katri painoi kätensä huulilleen.
— Minä olen vaiti kuin kakeluuni, kun siinä ei ole tulta, mutta jos te tuikkaatte tulitikullanne, niin en takaa. Minä olen niin äärettömän onnellinen!
Rouva Kaari oli paljon kärsinyt miehensä vuoksi ja lopulta saanut eron, kun yhteiselämä alkoi käydä hengenvaaralliseksi. Mies oli ollut soittajana kaupungin orkesterissa ja viettänyt huonoa elämää.
Taiteilijauransa hän oli aloittanut teatterissa näyttelijänä ja myöhemmin erottuaan toimi kaunoluvun opettajana. Häntä sanottiin taiteilijapiirissä mammaksi. Ja siitä yksinäinen rouva oli ylpeä. Monien holhokkien rakkaustarinat ja muut sydänsurut päättyivät usein avomieliseen tunnustukseen mammalle. Oli se sitten mitä laatua tahansa, tiesivät he siitä saavansa ansaitsemaansa kohtelua. Jos synti sovitettiin, niin se myös täydellisesti unhotettiin. Ja mammalla säilyi salaisuus kuin valantehneellä tohtorilla.