— Jos neiti Juonala tahtoisi odottaa kevääseen, niin kenties…
— En, en enää, minä otan osan, — sanoi hän peläten, että tilaisuus häneltä kokonaan luiskahtaisi.
Hän luki seuraavan päivän keksimättä mitään kelvollista kummassakaan osassa.
— Minä olen tyhjä, vetinen, mamsellimainen ja uh … Ei mitään, mistä saisi kiinni.
Epätoivoisena hän kiirehti maisteri Harjua tapaamaan malttamatta odottaa, kunnes tämä kutsuttuna ehtisi tulla hänen luoksensa.
Maisteri Harjun niukat tulot eivät riittäneet komeaan asuntoon. Hän majaili viidennen kerroksen yksityiskamarissa Kruunuhaan perukassa. Mutta akkuna oli merelle ja aava näköala antoi aavistaa rajatonta ulappaa taivaan ja meren yhtymässä.
Tuuli vinkui tärisyttäen harvaa akkunaa. Tupakansavua oli harmaanaan, mutta sikaari sammui alituisesti siirtyen suupielestä toiseen pureskelevien hampaiden välissä. Ilma oli huoneessa raskasta ja ummehtunutta. Alpre Harju heitti akkunan auki paljastaen rintansa ja vetäen henkeään tuijottaessaan avaruuteen. Lokit liitelivät laivojen ympärillä ja pakenivat toisinaan ulapalle, kuin voimiaan koetellakseen lentäen myrskyä vasten.
Miehen ajatukset takertuivat seuraamaan lintujen ihailtavaa voimainponnistusta aivan kuin kohtalokasta ennettä. — Palaavatko — jatkavatko matkaa näkymättömiin…? Olisiko uskallettava suorinta ja korkeinta tietä, pitäisikö vain pyrkiä kaikki unohtaen, kaikki taakseen heittäen, vain myrskyä vasten painuen?
Ovelta kuului rohkea koputus. Ajattelija napitti takkinsa, heitti sikaarin tuhka-astiaan ja äännähti rämisevästi:
— Sisään!