— Eikö hänelle ollut tilaa täälläkään? — olisi hän tahtonut huutaa, mutta vaikeni ja kalpeni. Johtokunnan jäsen asettui nyreänä pöytänsä ääreen ja toiset poistuivat. Johtaja hyvästeli, ja niin se koe oli päättynyt.
Kotiin mennessä ei maisteri Harju saanut sanaakaan Katrilta. Ja seuraavaksi päiväksi sulkeutui tyttö itsepäisesti huoneeseensa hautoen tuskaansa.
Maisteri Harju kertoi rouva Kaarelle kokeen onnistumisesta, mutta myönsi, että toiveet olivat Kansalliseen nähden hyvin pienet.
— Onhan Katri harvinainen kyky! — huudahti rouva Kaari.
— Se ei vielä auta, pitää saada julkista tunnustusta. Johtokunnat eivät hyväksy pelkkää kykyä. Täytyy olla nimi, papereita.
— Eihän teatteri ole mikään virasto! — intti rouva Kaari.
— Täytyy osaksi olla.
— Ajatelkaa, mikä voimien hukka! Lapsi nääntyy epätoivossaan, malttamattomassa tuskassa ja epävarmuudessa. Kalliit oppivuodet ja nuoruuden onni, pyhä innostus palaa suotta. Meidän täytyy saada hänet näyttämölle. Olkoon vaikka kymmenen johtokuntaa vastassa, nyt täytyy. Puhukaa johtajalle. Mennään virallista tietä, johtokuntien ja muiden mutkien mukaan, — puhui rouva Kaari.
Katri oli saanut johtokunnan suostumuksen. Kysymys oli vain kappaleesta ja osasta. Vaalivapaus ei ollut suuri. Hän sai ottaa Lillin osan kappaleessa "Kuopion takana" tai Elinan "Elinan surmassa."
Myöhään illalla johtaja soitti päätöksen, ettei voitu nyt saada aikaa mihinkään muuhun.