Johtaja astui vaieten häntä kohti, otti kädestä ja sanoi yksinkertaisesti:
— Onnittelen. Olette runoillut uudestaan tuon vanhan tarinan. Teillä on luomisvoimaa. Teitte täydellisen murhenäytelmän pikku runosta. Toivottavasti tulemme yhdessä toimeen.
— Saanko minä alkaa — — — näytellä? — huohotti Katri.
— Johtokunta, — äännähti johtaja ja kohautti hartioitaan.
Taaskin uusi este, ja Katri olisi tahtonut huutaa tuskasta, jos olisi kehdannut.
Eräs herra astui huoneeseen, hänet esitettiin johtokunnan jäsenenä.
— Neiti Juonala pyrkii siis teatteriin, — sanoi herra.
— Niin, — sanoi Katri katsoen johtajaan.
— Täällä on hyvin monta pyrkijää, enimmäkseen kokeneita ja tunnustettuja taiteilijoita, — sanoi johtokunnan jäsen.
Katri tunsi kuolettavaa katkeruutta ja pettymystä. Johtokunnan jäsenen äänessä oli hänen mielestään loukkaava sävy. Se muistutti hänelle sitä hetkeä, jolloin hän seisoi Mattilan pihalla ja Anna usutti koiran hänen kintereillensä.