— Minnekä sä itse joudut,
poikani poloinen?
Ja pojan alistuva pohjaton kaipuu, suunnattoman haikeuden tunto, kun pitää jättää oma muokkaamansa maa ja ranta, lähteä kohti tuntematonta, kuollutta elämää Kainin merkki otsallaan:
— Vieraille maille kaukahille,
äitini armainen.
Seurasi sitten yhä tuskallisempi julistus rakkaimmista luopumisesta ja erosta. Pilkahti pieni toivon kipinä äidin äänessä kuiskatessa:
— Milloin sie takaisin tulet,
poikani ainoinen?
Raskaana ja kohtalon masentamana järähti pojan vastaus:
— Konsa korppi valkenevi,
äitini armainen?
Viimeinen alistuva ja nyyhkivä hyvästijättö äidin pakahtuvasta sydämestä puristettuna:
— Koska korppi valkenevi,
poikani poloinen?
Ja sitten yhä kiihkeämpi vuoropuhelu toivottomassa tuskassa runon loppuun. Katrin ääni täytti huoneen hetken vaitiolon ajan eikä tuskan ilme haihtunut kuulijain kasvoilta, ennenkuin Katri oli ennättänyt huoahtaa ja istua.