Kuului pojan ilkamoiva, jumalaton ja uhkaa salamoiva huuto syvällä, matalalla äänellä.
Katrilla tuntui olevan aivan rajattoman laaja ääni, sillä matalaan, ehdottomasti puhtaaseen vastasi naisen korkea ja kimakka säikähdyksen huuto yhä kiihkeämpänä, kunnes hän kolmanteen kysymykseen:
— Mistäs on miekkas vereen tullut, poikani poloinen?
sai vastauksen. Katri painui kokoon ja katsoi ympärilleen kuin näkymättömän vihaa pakeneva ja suoristui jälleen uhkaavana huutaen vihassaan hirveänä, kuin olisi äiti ollut se jumaluus, joka tämän hirveän kohtalon oli hänen osalleen määrännyt:
— Lyönyt oon veljeni kuoliaaksi, äitini armainen!
Äidin sydäntä repivä hätähuuto:
— Miksi sä veljesi kuoliaaksi, poikani poloinen?
särähti huoneessa ja Katri lysähti kumaraan kuin salaman lyömä. Samassa hän taas suoristui, asettui hyökkäykseen läähättävänä, silmät veristävinä, nauraen mielettömänä:
— Miksi hän naistani nauratteli,
äitini armainen?
Siihen päättyi runon rajuus, joka oli noussut voimassa aste asteelta.
Nyt seurasi äidin rajaton suru ja hätä: