— Katsoppa, — sanoi johtaja maisteri Harjulle, — osaapa hän istua.
Tuo jalka, mikä ilme sen varmassa ja jännitetyssä suoruudessa!
Katri istui koukussa, kirja polvella ja toinen jalka toisen päällä nostettuna, varpaat taivutettuina lattiaa kohti.
— Hänellä on hyvä ruumis, kerrassaan oivallinen ilmiö. Tekee hyvää nähdä tuollainen Herran luoma. Katsos noita hartioita. Niissä on voimaa ja luonnetta. Ja oletkos nähnyt tuollaisia sormia? Jumalattoman pitkät ja luiset. Ellei niihin saa ilmettä, niin sitten on ihme! Vartalo kaartuu kuin luokka. Saammeko tosiaankin näyttelijän? Katsos ilmettä! Hän hautoo runoa. Merkillistä, mikä kuvastin. Olen utelias kuulemaan, oikein utelias. Ei, annahan olla, se on vaikea tehtävä, kerrassaan vaikea.
Herrat jatkoivat keskusteluaan yhä hiljemmin, ja Katri syventyi runoon. Kului hyvin puoli tuntia, ennenkuin hän nousi.
— Minä olen valmis, — sanoi hän, nousten kumaraisesta asennostaan.
— Hyvä, seiskaa vain niinkuin nyt olette. Me istumme täällä, — sanoi johtaja heittäen jalan polvellensa ja nojaten tuolin selkään. Maisteri Harju piteli hermostuneesti paperossilaatikkoaan.
Katri alkoi hilpeällä ja houkuttelevalla naisäänellä: — Mistäs tulet, kustas tulet, poikani iloinen? — ja vastasi miehen järeällä ja tuskasta kangertelevalla äänellä:
— Meren rannalta, meren rannalta,
äitini kultainen!
Katrin muoto muuttui äänen kuultuaan, ja onnettomuutta aavisteleva pelko kuvastui koko olemuksessa, varsinkin äänessä.
— Mitäs siellä tekemästä, poikani iloinen? — Hevostani juottamasta, äitini kultainen!