— Sekin on oikea, — sanoi Katri hiljaa, aivan kuin olisi ollut yksin huoneessa, painuessaan lämpimän uunin nurkkaan nojatuoliinsa.
Taavi Arvo tarkkasi tytön ilmeitä eikä katkaissut salaperäistä kaihomielisyyttä, joka lupasi paljon.
Vähitellen Katri alkoi kertoa. Ensin yksi-sanaisesti.
— Kotini on metsä — tupa ja kamari — ranta — ruuhi. Leikkitoverini: kissa, porsas, kaiku, käki. Ensimäiset uudet tuttavani: sudenpennut. Ainoa hellyys minkä olen saanut: isäni viulun ääni.
— Kohtaloni: onnettoman miehen kovaosainen rakkaus. Ja siitähän minun pitäisi kertoa. En sitä koskaan unohda — en koskaan! Näen hänet vieläkin sellaisena kuin hän silloin takkavalkean leimutessa ja kuumeisena pyysi minulta — suuteloa —. Katri kuiskasi viimeisen sanan. — En sitä koskaan unhota — en.
— Näen hänet vieläkin, kuinka hän tuskaisesti hymyillen painoi tämän sormuksen sormeeni ja vahvisti kihlauksemme. En sitä koskaan unohda — en voi unohtaa! — huudahti Katri. — Hänen katseensa syvyys ei minulle koskaan selviä. Se on kuin elämääni uhkaava arvoitus. Se kysyy ja ärsyttää, vaatii vastausta ja pyytelee ymmärrystä enkä minä tajua mitään, en niin yhtään ajatusta saa kiinni. Kaikki on pimeää hänen ja minun ympärilläni. Minä olin hänen kuolemansa jouduttaja, hän itse oli toisen elämän lyhentäjä. Ja minä — niin mikä on minun kohtaloni tässä ketjussa? Voi rakas ystävä, selittäkää arvoitus, antakaa runoilijan ennussanain puhua!
Arvo oli yhä vaiti, katsellen liekehtivää hiilosta uunissa.
Katri liikahti, hengitti syvään ja hymyili.
— Te osaatte kuunnella. Täytyyhän teidän sentään viisastua tästä hiukan enemmän! — Ja sitten Katri kertoi kaikki järjestyksessä, aina Kaivolan kuolemaan ja testamentin lukemiseen saakka.
Katri oli lopettanut, ja Arvo harppoi lattiaa unohtaen kaikki ympärillään ja heitellen käsiään.