— Minä panen Kaivolan suuhun ne vaatimukset. Teidän pitää toteuttaa hänen elämänsä tehtävä. Hän tahtoi sovittaa rikoksensa tekemällä hyvää ihmisille, mutta hänellä ei ollut aikaa, kuolema tuli liian äkkiä. Hän antoi teille sen tehtäväksi…!
Katri hypähti tuoliltaan ja pysäytti Arvon äkkiä tarttuen hänen hartioihinsa.
— Te sen sanotte, mies, te sen ratkaisette — sen arvoituksen.
Arvo pidätti Katria hetkisen likistäen hänen käsivarsiaan ja vakavasti katsoen silmästä silmään. — Minä olen aina ihmetellyt, mikä teidän ympärillenne luo oman suojakehänne. Nyt sen ymmärrän. Teillä on profeetallinen tehtävänne. Teillä on oma määrätty kohtalonne ja teidän pitää täyttää toisen ihmisen elämäntehtävä, suorittaa syntivelka.
— Te sen sanotte!
Katri riisti itsensä irti, heittäysi nojatuoliinsa ja itki, itki katkerasti.
Vanha haava, joka oli verekseltä umpeen painettu, joka ei lapsen sydämeen koskenut, avautui nyt äkkiä, kun aika oli tullut.
— Miten, miten minä voin mitään tehdä? — huudahti Katri tuskan vallassa.
Taavi Arvo oli neuvoton, ja säälin tuska painoi hänet voimattomana
Katrin viereen toiselle tuolille.
— En minä tahtonut teille tuskaa tuottaa. Katri, älkää itkekö, ei se ole niin vakavaa — älkää noin — minä rukoilen, rauhoittukaa. Eihän se ole todellista. Kaikki on kuvittelua, runoa ja näytelmää. Kas niin, ottakaa pois kädet kasvoiltanne.