Katri rauhoittui ja katsoi Arvoon.
— Tämä on niin kummallista. Se on kuin olisi tuossa noin ihka elävänä ja samassa on kaikki tyhjää. Nyt ei siinä ole taas yhtään mitään. Minä olen vain hupsu tyttö.
— Niin, ja minä höperö mies. — Sinä sellainen, minä tällainen, — hyräili Arvo.
— Sun perääs palaa mun sydämen, — jatkoi Katri kyyneliään pyyhkien.
— Katri! — huudahti Arvo. — Saanhan minä sanoa Katri!
— Sanokaa vain.
— Olemmehan tovereita.
— Niin, virkatovereita. Entä mitä tästä syntyy? Arvo painui äkkiä jälleen itseensä.
— Ei ole hyvä sanoa, rukoile minun puolestani hengessä ja totuudessa.
— Älkää herjatko! — sanoi Katri unohtaen sinutella.