— En, totta tosiaan, puhun niinkuin sieluni vaatii.
— Taavi! — sanoi Katri ja ääni värähteli. — Rukoile minun puolestani, kun tulet valtakuntaasi.
Taavi Arvo ojensi tytölle molemmat kätensä, ja he erosivat.
Vieraan mentyä Katri istui kauan aikaa hartauteen vaipuneena, ajatuksissaan palvellen sitä valtavaa jumalaa, joka ihmissielut sitoo ja päästää lapsellisella uskolla.
Taaskin hän tunsi joutuneensa toisen ihmisen elämän piiriin. Olihan Taavi sanonut tunteneensa hänen suojakehänsä estettä, mutta nyt se oli murtunut, ja he olivat tuijottaneet toistensa maailmaan puoleksi säikähtäen, puoleksi lumoutuen. — Olkoon miten on. Nyt on minun helpompi olla, olen saanut valoa — ehkä antanut valoa!
Hän riipaisi itsensä irti, harppasi saliin ja repäisi pianon auki heittäytyen "rompottamaan", niinkuin rouva Kaari sanoi juosten pakoon korviaan pidellen.
6.
Kului pari viikkoa. Taavi Arvo oli näkymätön. Kävi harjoituksissa suorittaen pienet tehtävänsä innottomasti ja häviten samassa tietymättömiin.
— Aikooko mies tehdä itsensä mielenkiintoiseksi? — muistuttivat jotkut.
— Kiiltomadoksi ei poika sovi, — päätteli toinen toveri. — Ja suuria osia ei pistetä. Niin että millä hän meitä hämmästyttäisi?