Taavi Arvo kääntyi ympäri ja katosi pimeyteen. Kaupunki oli sokea. Joku valon häämöitys vain tuikki esplanaadilla, ja Katri astui vinhaa vauhtia kotiin, likistäen paperikääröä rintaansa vasten.
— Meidän lapsemme! — jupisi hän ja vapisi innosta päästä pian kotiin.
Käärö oli kuin osa hänestä itsestään. Ehkä tässä oli selitys, ja ehkä hän voi tämän kautta päästä käsiksi siihen suureen tehtävään, siihen perintöön.
Kotiin tultuaan hän lukitsi ovensa ja heitti vaippansa nurkkaan, avasi käärön ja alkoi lukea — luki kuulematta illalliskutsua, tietämättä mitä talossa tapahtui.
Joka riviltä hän tunsi oman elämänsä ennusteisena ja uskottavana. Se ei ollut hänelle näytelmää eikä ihmisen sanaa. Se oli hänen elämänsä juoksua, hänen perintöänsä ja tehtäväänsä.
Oli puoliyö, ja kadulla hiljeni elämä. Hän kuuli oman sydämensä lyönnit ja riisuutui mennen levolle niinkuin se, jolla ei ole enää mitään uutta odotettavissa. Hänen kohtalonsa oli päätetty.
Aamulla hän heräsi levollisena. Äkkiä hänelle juolahti jotakin mieleen.
— Ehkä hän oli liian lähellä, ei osannut arvostella. Ehkei ymmärrettäisi.
Levottomuus alkoi uudestaan ja nyt hän sai tuntea kaikki ne tuskat, joita henkinen lapsi syntyessään tuottaa, epäilykset ja punnitsemiset puolelle ja toiselle. Hän itse ja aika jäi toisarvoiseksi, julkisuus astui mörkönä vastaan. Katri säikähti ja vetäytyi piiloon kuin lapsi, joka vierastaa outoja.
Hän pyysi Taavi Arvoa antamaan näytelmän johtajalle, ja niin tehtiin.