Katri pyrähti huoneeseen raittiina tuulahduksena, punaisena ja huohottavana juostuaan ylös portaita. Hänen loistavat kasvonsa ja voitonriemusta säteilevät silmänsä kirkastivat harmaan huoneen.
Maisteri Harju nousi työpöytänsä äärestä, punastuen ja aivan kuin hämillään holhokkinsa nuoruuden kukkeudesta.
Katri huusi jo ovelta: — Hyviä uutisia! Uusi kappale ja suuri osa!
Hän heitti kehoittamatta nuttunsa päältään ja irroitti kauluksensa.
Maisteri Harju keräsi tuolilta kahmalon kirjoja ja korehtuuriarkkeja tehden tilaa vieraalleen.
— Istukaa, istukaa, lapsi.
— En minä malta. Lukekaa tämä, lukekaa! Minä olen ihan pakahtua halusta saada kuulla tuomionne. Ja te tulette oppilasnäytäntöön ja kirjoitatte…!
Katri katsoi holhoojaansa ehdottomassa innossa tarttuen hänen käsiinsä ja astuen aivan lähelle. Liekehtivät ja nauravat silmät eivät päästäneet maisterin avonaista katsetta, ja lapsellisella kujeilulla Katri leikki suojaajansa sormilla ihmetellen, miksi holhoojan huulet värähtelivät ja silmät sulkeutuivat.
— Älkää yhtään epäilkö. Minä voitan, olen ihan varma itsestäni. Tämä nyt ei ole mikään näytelmä. Se on elävää elämää, minun omaa elämääni. Saatte nähdä, saatte nähdä! — huusi hän pyörien huoneessa.
Hänen äänensä soi, ja maisteri Harjun mielestä se täytti huoneen ja kuului varmaan kauas merelle.