— Ahaa, älkää johdata minua kiusaukseen, — sanoi Alpre Harju.
— En, sillä minä tiedän, että se osa on suuremmoinen ja että minä voitan. Ette tiedä, miltä tuntuu olla kerrankin varma itsestään.
Katri ojensi kättänsä suoraksi ulappaa kohti, ja hänen nuori olemuksensa oli majesteetillinen.
— Hyvästi, holhooja, — sanoi hän samassa antaen kättä.
— Hyvästi, lapsi!
Katri puki nutun ylleen ja riensi alas portaita.
Kirjamies jäi mietteisiinsä, ja hänen katseensa kiintyi pieneen nenäliinaan lattialla, jonne Katri oli sen puuhkastaan pudottanut. Hän otti sen hitaasti ja vei vaistomaisesti kasvoilleen.
— Aasi, — sanoi hän puoliääneen ja laski liinan pöydälle, mutta samassa hän kiihkeästi peitti sillä kasvonsa jääden hetkeksi liikkumatta lepoasentoonsa pöytää vastaan.
— Aasi, kymmenkertainen aasi! — mörähti hän yhä uudestaan. Pienen liinan hän pisti poveensa ja veti korehtuuripaperit pöydän laidalle.
Hetken kuluttua ilmestyi juoksupoika ovelle. Hän sai odottaa.