— On vaikeata uskoa, miten lyhyessä ajassa te olette omistanut itsellenne kaiken maailman turhamaisuuden, Katri, — sanoi maisteri Harju.
— Olenko? — nauroi tyttö katsellen itseään eteisen kuvastimessa. — Pitäähän harjaantua elämään loistossa kuin kala vedessä. Tarvitsen sitä näyttämöllä.
— Siis taiteen vuoksi?
— Taiteen vuoksi, kunnes osaan sen ulkoa.
— Hellitättekö sitten?
— Kuka sen vielä tietää!
— Kun rahat loppuvat, ilmoittakaa minulle, haen sitten pankista lisää. Mutta muistakaa, että tilillänne on enää viisituhatta markkaa. Hyvästi, lapsi!
Maisteri Harju sulki oven hitaasti, samalla kuin Katri meni huoneeseensa. Siellä hän veti pöytälaatikostaan pienen muistiinpanokirjan ja laski yhteen ne summat, jotka oli holhoojaltaan saanut. Hän laski vielä toisen ja kolmannen kerran. Siitä tuli tosiaan kaksikymmentä tuhatta. Hänen elämänsä näinä kahtena vuonna oli maksanut niin paljon ja nämä kaksi viimeistä kuukautta neljännen osan koko summasta. Viisi tuhatta! Olipa se jotakin — ja mihin? Herran nimessä, mihin? Rääsyihin, hevosiin, autoihin, makeisiin, hiukan vieraita, kukkia — ties mitä, eikä yhtään mitään!
Perinnöksi saatu talo tuotti hänelle vuosittain rahassa kuusi tuhatta kaiken kaikkiaan. Aluksi oli myyty metsää hiukan, mutta holhooja ei tahtonut tätä rahaksimuuttoa jatkaa. Katri muisti äkkiä, että puita oli myyty vain viidellä tuhannella. Ja vuokratuloja oli saatu kaksitoista tuhatta, yhteensä siis seitsemäntoista tuhatta. Mistä olivat tulleet nämä viimeiset kolme tuhatta? Olihan asia aivan selvä ja muistiinpanot ihan oikeat. Sen Katri varmaan tiesi.
Nuori nainen punastui yksin seistessään kirjaansa tuijottaen ja harmin kyynel nousi silmiin. Hän oli pakottanut holhoojan antamaan omistaan. Se ei saanut enää tapahtua. Joku koputti ovelle, ja hän kääntyi heittäen muistikirjan laatikkoon.