— Kukkia neidille, — ilmoitti palvelustyttö. Paperista paljastui kaunis ruusuvihko ja laatikko suklaanamusia. Katri katsoi mukaanliitettyä käyntikorttia.
— Keneltä tuo onkaan? — kysyi rouva Kaari nauttien ihanien ruusujen tuoksusta.
— Tietysti tukkukauppias Laineelta, — vastasi Katri nauraen ja punastuen.
— Miksi niin tietysti ja vielä kotiin? Tavallisestihan lähetetään näyttämölle.
— Sehän nyt on yhdentekevää, — huomautti Katri. — Mies tulee tänään meille päivälliselle. Sopiiko? — kysyi Katri kuin muodon vuoksi.
— Tietysti, kun sinä tahdot.
He jakoivat nyt talousmenot tasan, ja kummallakin kävi vieraita, joista enin osa kuitenkin rouva Kaarella.
Katri sulkeutui huoneeseensa lukeakseen osaansa eräässä ranskalaisessa ilveilyssä. Mutta todenteolla hän käytti aikansa pukujen koettelemiseen.
Hän tyhjensi kaapin ja valitsi heleänsinisen taftipuvun, jonka nelinurkkainen kaulus jätti kohtuullisen paljon kaulaa avoimeksi, kapean pitsireunuksen piirittämänä kohottaen hänen eheää tummuuttaan. Hihat olivat harsovaatetta päästäen käsivarsien pyöreyden näkyviin, ja vartaloa kierteli samanlainen harsovyöhyt päättyen painaviin pumpuloihin, kahden puolen lanteita.
Puku oli Katrissa kuitenkin unohtuva puoli. Se puki häntä ja teki hänet juuri Katriksi. Siinä oli hänen taikansa. Itse hän täydellisesti unohti, miltä oikeastaan näytti ja mitä hänellä oli yllään, niin pian kuin oli asuunsa tyytyväinen. Hän ei vain milloinkaan tahtonut käyttää näyttämöllä ollutta pukuaan.