— Varsinkin näytelmistä lainatuille, — sutkautti siihen eräs.
— Kun ne hyvin sovittaa, niin täydestä menee kuin naisen puku, vaikkei se olekaan oma keksintö, — sanoi näyttelijä.
— Hiivatti sentään! Katri on tänään vietävän fiini, — muistutti laulaja.
— Jääkää päivälliselle, — pyysi rouva Kaari. — Me tarvitsemme musikantin, hovinarrin ja laulajan, kun tulee suuria vieraita.
— Varmaankin tukkukauppias, näin väläykseltä ruusuvihon Katrin pöydällä. Eikös tulekin, kuuletteko, auto pysähtyi alhaalla. Lyön vetoa, että se on Laine, — sanoi soittaja, ja vieraat riensivät parvekkeelle.
Laine oli jo portailla, ja auto kääntyi pois. Hän oli kookas mies, lyhyeksi leikattu tukka, pyöreät kasvot, mutta varma ilme suun ja silmäin seutuvilla. Valkoiset hampaat loistivat tehden ahnaan vaikutuksen. Muuten hän oli puettu liian muodikkaasti, varsinkin hänen ikäisekseen mieheksi. Hänen pyylevä olemuksensa ei sietänyt aivan varmaa iän määrittelyä, mutta siinä hän lienee päälle kolmenkymmenen ollut.
Rouva Kaari riensi vastaan, ja Katri liittyi seuraan vasta pöytään mennessä.
Hän oli harvapuheinen ja hajamielinen istuessaan Laineen vierustoverina.
— Olenko minä jollakin tavalla syyllinen teidän raskasmielisyyteenne? — kysyi Laine yrittäen olla tapansa mukaan erittäin huomaavainen.
— Ette suinkaan. Minä olen kai hyvin itsekäs. En huoli peitellä mielialojani. — Katri hymyili, mutta hänen silmissään leimahti, ja Laine punastui hämmästyneenä odottamattomasta iskusta.