Katri punastui ja hämmästyi.
Kukaan mies ei ollut ennen vaikuttanut häneen mahtisanoin. Hän oli aina ollut määrääjä, käskijä, leikkinyt ystävää ja uskottua. Taavi Arvo oli hänen läheisimpänsä ja maisteri Harju — — Niin, mitä oli hänelle maisteri Harju?
Salamannopeudella välähtivät kysymykset Katrin tajunnassa aivan kuin hädän hetkenä. Hän asetti itsensä vaakaan kaikkea sitä vastaan, mikä häntä ympäröi.
Viikot olivat livahtaneet liian nopeasti ohitse jättämättä ajatusaikaa taikka itsensä koettelemisen mahdollisuutta. Hän oli ottanut elämän antimia täysin käsin, kyselemättä ja epäilemättä, kuinka kauan onni olisi myötäinen. Ja paljon enemmänkin hän oli toivonut ja tahtonut saavuttaa. Mutta maisteri Harju — mitä oli maisteri Harju hänelle?
Tuska kouristi nuoren tytön sydäntä, ja heikko sääli vanhaa ystävää kohtaan painoi hänen mieltään. Samalla kalvava omatunto syytti tunnottomuudesta. Olihan holhooja uhrannut omista niukoista varoistaan hänen turhamaisuuksiinsa ja salaa — sanaa sanomatta.
Hän ponnahti äkkiä seisaalle ja pakeni omaan huoneeseensa.
Laine seurasi häntä sinne, painaen oven kiinni. Nyt he olivat kahden, ilman vaaraa tulla häirityksi.
Katri oli istunut pöydän ääreen peittäen käsin silmänsä ja nyyhki. Laine kumartui, painoi tytön hartiat itseään vasten ja puhui matalalla äänellään.
— Koko maailma menköön. Me kaksi kuulumme yhteen. Sinä olet minulle ainoa nainen enkä minä ymmärrä, miksi me kaksi pysyisimme erillämme. Minulla on kylliksi, millä teen sinut onnelliseksi ja huomatuksi!
Katri oli lapsi, ja Laine ensimäinen mies, joka puhui hänelle rakkaudesta. Ja olihan Laine naisten suuri suosikki. Mies puhui hänessä naiselle mahtisanoin. Hän otti sellaisella voimalla ja varmuudella, joka ei tahtonut kuulla vastaväitteitä. Hänessä oli sitä ikuista miehisyyttä, joka naisen voittaa, niinkuin erikoinen naisellisuus miehen suosion.