Aika oli jo mennyt niin pitkälle, että vihkimisen piti tapahtua seuraavalla viikolla, jolloin nuori pari aikoi hävitä Skandinaviaan kesäksi.
Katri palasi teatterista jalkasin, seuraten haluaan kävellä hetkisen Kaisaniemessä. Raittiin ilman houkuttelemana hän jatkoi kulkuaan rautatiepenkereen polkua pitkin Eläintarhaan ja tapasi matkallansa maisteri Harjun.
Hän ei ollut ensin tuntea holhoojaansa takaapäin. Hartiat olivat painuneet kumariksi ja hanurinpoimut polvien alla käyneet verrattoman jyrkiksi. Levottomuuden ja rajun sydämentykytyksen vallassa Katri läheni häntä ja mainitsi nimen melkein kuulumattomasti.
Maisteri Harju kääntyi samassa ja he seisahtuivat katsoen toisiaan säikähtyneinä ja tuskaisina.
— Kuinka minä olen kaivannut teitä, holhooja! — sanoi Katri.
— Rakas lapsi — —!
Holhoojan kasvot värähtelivät, ja kyynel kieri silmään.
— Oletteko ollut sairaana? Herran tähden, miten on laita?
— En, miksi niin?
— Olette laihtunut, käynyt huonoksi! — huudahti Katri tuskaisena.