— Niin kai. Laine on rikas.
— Kuuluu olevan. Holhooja, älkää luulko, että minä sen vuoksi. Minä pidän hänestä. Tahdon tehdä hänestä — teidän tapaisenne! — huudahti Katri lapsellisella avomielisyydellä.
— Ei se onnistu, — nauroi maisteri Harju. — Minunlaiseni vanhat aasit sopivat viidennen kerroksen vuokrahuoneeseen kirjapölyn ja tupakansavun ilmapiiriin. Ei sinne arvoisa miehenne sovi — ei sovi. — Hän nauroi niin, että kyyneleet valuivat.
— Ei, lapsi parka, ei sovi. Te rakastatte loistoa, ja rikkaus on ainoa keino sitä ylläpitämään. Hyvin teille, kun sen näin saavutatte.
— Minä olen kuitenkin luullut, että te olette toista mieltä. En tiedä miksi, mutta otaksuin teidän pitävän sitä toisarvoisena.
— Niin omasta puolestani. Minulle se ei sovi, mutta teille se on välttämätön elinehto.
— Entä Juonala, se vanha koti, vanha metsämökki, metsäjärvi ja kaikki siellä, koko maailmani! Siellä olin onnellinen, — sanoi Katri.
He olivat hetken vaiti. Katri jatkoi:
— Sitten tuli Tuomas, näytti minulle ajatusten maailman huikaisevaa valoa. Kuinka minä olin autuas, äärettömän rikas, niin onnellinen, että olin kuolla ja kuinka vähällä kuolla! En sitä silloin tajunnut. Nyt ymmärrän. Koskematon sieluni oli nähnyt valoa, oli avautunut kuin kukka auringon paahteessa. Tulin teidän luoksenne, rakas holhooja, ja te otitte minut povellenne kuin eksyneen karitsan, ruokitte kädellänne, jaoitte parhaat herkut runsaalta pöydältänne ja lämmititte oman sydämenne tulella. Rakas, rakas…
Katri ei jatkanut. He astuivat hetken sormet sormissa niellen liikutuksen kyyneleitä.