— Kuinka se uskalsikin! — tuiskahti Valto.
— Sano, tiedätkö hänen nimeään?
— Älä kysele, sellaisia naisia ei tunneta!
— Hyvä ihme, mutta jos nyt tuntee, ja sinä tunsit hänet varmasti.
— Minä voin tuntea keitä tahansa, mutta minun vaimoni ei tunne sellaisia naisia, ei missään eikä milloinkaan, ymmärrätkö?
— En, — sanoi Katri. — Sellaista ihmistä ei ole, jota en minä tahtoisi tuntea, jos kerran tunnen. Minä tervehdin häntä vasta, kun tapaan! — lisäsi Katri uhalla.
— Sen sinä jätät kauniisti tekemättä, — sähisi Valto hiljentäen äänensä kuiskaukseksi.
— Näyttää siltä, kuin sinulla olisi joku syy kieltää tuntemasta tuota naista, kuin pelkäisit itsesi puolesta.
— Et suinkaan sinä kuvittele, että minä olen tämänpäivän lapsi naisten suhteen?
Katri punastui. Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä puolta asiassa. Nyt alkoi outo temmellys hänen mielessään, eikä hän voinut katsoa Valtoa silmiin eikä vastata. Hän istui tuolillaan nojaten käsillään pöytään kuin lumottu, häveten, jähmettyneenä, valmiina itkemään. Leipä mureni hänen hyppysissään, ja kova kuoren sirpale repi kynsilihaksen. Veripisara tipahti pöytäliinalle. Kipu palautti hänet tajuihinsa, ja aivan kuin pahasta unesta heräten hän tuijotti Valtoon pöydän toisella puolella. Omituinen turvattomuuden tunne sai hänet valtoihinsa. Valto oli hänelle kummallisen outo ja ympäristö vihamielinen, mutta hän oli kuin tuoliinsa sidottu, ei jaksanut liikahtaa, ei katkaista äänettömyyttä.