— Miksi sinä tuijotat? Voi pyhä yksinkertaisuus, luulitko sinä tosiaan, että minä…? — Valto nauroi väkinäisesti.
Katri olisi tahtonut lyödä itseään kyynelistä, jotka suuttumus pusersi hänen silmistään, ja hän puri huultaan nousten pöydästä ja kääntyen pois Valtosta peittääkseen häneltä liikutustaan.
He ajoivat keskikaupungille, ja Valto tahtoi nyt ostoksille, mutta Katri ei vastannut hänen moniin ehdotuksiinsa peläten kyyneltulvan ylivoimaa, joka uhkasi joka hetki tehdä lopun hänen vaivoin ylläpitämästään tyyneydestä.
— No, olkoon sitten, — sanoi Valto suuttuneena, pysäytti auton heidän hotellinsa eteen ja jätti Katrin yksin, poistuen kaupungille.
Katri astui hitaasti ylös portaita, ja monenmoiset ajatukset risteilivät hänen aivoissaan. Hän oli yhdeksäntoistavuotias ja silloin on ankara. Ensi kertaa hän tuli verranneeksi Valto Lainetta ja maisteri Harjua toisiinsa. Molemmat olivat samanikäisiä, mutta Katrilla oli tähän asti ollut se käsitys, että hänen holhoojansa oli paljon vanhempi. Nyt hän äkkiä ymmärsi erehtyneensä ihmetellen omaa sokeuttaan, kun oli antanut muodon sillä tavalla tehdä kujeita. Eihän holhooja ollut vanha. Hänen katseensa ja hymynsä oli kuin nuorukaisen, kun sen sijaan Laineen…
Katri peitti kasvot käsiinsä ja muisti holhoojansa silmäyksen heidän viimeksi tavatessaan Eläintarhan tiellä Helsingissä. Nyt hänet valtasi turvattomuuden tunne upean hotellin suojissa ja katkera koti-ikävä. Juonalassa hän olisi nyt tahtonut olla ja juoda kotikaivon vettä, uida omassa rannassa ja soudella ruuhessa ja kuunnella käkeä. Siellä se nyt kukkui. Isä ehkä soitti ja maisteri Harju kuunteli ja he puhuivat Katrista.
Hän astui huoneeseensa, ja sääli omaa itseä kohtaan pusersi vuolaita kyyneliä. Hän itki kauan, kunnes järki alkoi syytellä ja ilkkua omaa lyhytnäköisyyttä ja epäitsenäisyyttä.
— Miksi lähteä tällaiselle mielettömälle retkelle?
— Maailmaa katsomaan! — sanoi hän puolustellen.
— Miksi mennä naimisiin?