Suuttumuksen myrskyssä hän tuskin kykeni kuulemaan miehensä askelia toisesta huoneesta, ja hillittömässä tuskassa Valton uhkauksesta hän pian riensi huoneestaan, sieppasi vaatteensa eteisestä aikoen mennä suoraa päätä johtajan puheille, mutta äkkiä hän pysähtyi. Ei, mitä se auttaisi? Johtaja ei ollut tässä määräävä henkilö. Mitä tehdä, minne mennä? Hän rauhoittui hiukan ja mietti.
Olihan aivan selvää, ettei näin voinut elämä jatkua. Jos nyt tällä kertaa saisikin välit asettumaan myöntymällä vaatimuksiin, olisi seuraava kerta kahta vaikeampi. Sen Katri myönsi itselleen. Eteenpäin siis, mutta miten ja minne? Hän painui seinemmäksi hämärän illan niukassa valaistuksessa välttääkseen ihmisten katseita.
Olisipa maisteri Harju kaupungissa, mutta joku viikko takaperin hän kirjoitti viipyvänsä talvenkin Harjussa. Ei auttanut muu kuin odottaa ja antaa asiain kehittyä. Ei, eihän sekään kelvannut. Valto voisi uskotella johtajalle ja johtokunnalle, että Katri suostuisi eroamaan. Ei, ennen vaikka mitä! Hän päätti mennä rouva Kaaren kanssa neuvottelemaan.
— Tuota minä olen pelännyt kaiken aikaa. Valto Laine on tunnettu mielivaltaisuudestaan, — sanoi rouva Kaari.
— Miksi ette varoittanut, neuvonut minua? — intti Katri.
— Kahden asia.
— Olin lapsi, sokea, hän yllätti minut. En ymmärtänyt omaa tunnettani.
— Ymmärrätkö nyt sitten?
— Oh, en, en rahtuakaan. Sen vain tiedän, että elämäni on sietämätöntä. En tunne olevani ihminenkään, ei ole kotia, ei turvaa missään. Valto sulkee minulta tien kaikkialla. Hän vaatii väkipakolla, mitä en voi antaa mielisuosiolla. Sietämätöntä, sietämätöntä! Minulla on niin äärettömän ikävä Juonalaani.
— Mikä sinua estää matkustamasta sinne? Laine kai suostuu mielihyvällä vaikkei muun, niin senkin vuoksi, että saa sinut tyyntymään. Olethan aivan suunniltasi.