— Rouva Laine on vielä melkein lapsi. Vaikka hän onkin päättäväinen ja kovapäinen, kysyy tämä häneltä hyvin paljon ryhtiä — taikka taittaa hän selkärankansa. Ettehän te sitä suone.
— Jaa, jaa. Mitä te arvelette parhaaksi? — kysyi johtaja.
— Minä en ottaisi huomioon aviomiehen vaatimusta ollenkaan.
— Unohdatte, että asia on esitettävä johtokunnalle,
— Piru vieköön! — huudahti Arvo maltittomana. Siihen heidän keskustelunsa päättyi.
Katri odotti Taavi Arvoa levottomana.
— Vihdoinkin sinä tulet. Näen kyllä, ettei mitään voida eikä mitään tahdota. Johtokunta… Oo, kyllä minä tiedän. Johtokunta! Se on se kiviaita, jonka varjoon voi kerätä kaikki polttavat nokkoset ja jättää ne siellä rauhassa versomaan. Ei, me emme jää odottamaan niiden kasvamista. Nyt minä vetoon sinun ystävyyteesi. Saanko minä, uskallanko…? Sano, etkö näe, että olen menehtymäisilläni?
Taavi Arvo tarttui hänen käteensä puristaen sitä rauhoittavasti heidän astuessaan pitkin Rautatientoria.
— Jos voin sinua auttaa, niin teen, mitä vaadit.
— Sinäkö? Sinusta riippuu tällä hetkellä, olenko minä ihminen, vapaa ja elämään kelvollinen olento vai en. Minä en paljoa välitä tällä hetkellä, elänkö vai kuolenko, mutta jos elän, tahdon näytellä!