— Minä tiedän, sinä heität miehesi vaatimuksen omaan arvoonsa ja jatkat.
— Minä en enää koskaan astu hänen oviensa sisäpuolelle.
— Katri, älä ole noin jyrkkä. Pyydän sinun onnesi nimessä. Maailma on kova ja katkera, rakas toveri, et tiedä, kuinka se kohtelee eronnutta vaimoa, mitä myrkyllisiä nuolia se ampuu salaa ja julkisesti. Neuvotellaan, sovitellaan, ehkä Laine taipuu!
Katri oli aivan sokea vihassaan. Taavi Arvon suuri hellyys ei liikuttanut häntä vähääkään. Pikemmin se ärsytti maltitonta ja vihassaan kuohuvaa nuorta naista.
— Taipuisiko hän, kysy härältä, taipuuko se olemaan puskematta, kun se on vimmoissaan.
— Etkö sinä rakasta miestäsi?
Katri pysähtyi, aivan kuin Taavi Arvo olisi lyönyt häntä keskellä toria. He katsoivat toisiinsa, ja Katrin katse väistyi hapuilevana ja hätääntyneenä kuin hengenhädässä olevan.
— Rakastanko minä — en, minä vihaan! Ainakin minä vihaan häntä nyt, tahtoisin iskeä nyrkilläni.
— Katri raukka! Sinä olet tainnut pahasti erehtyä, — sanoi nuori mies maltilliseen tapaansa.
— Erehtyä tai ei. Se on nyt liian myöhäistä pohtia. Minä en sitä silloin ajatellut. Kuka sen tietää, mikä on rakkautta! — huudahti hän kevyesti, aivan kuin olisi jo unohtanut suuren vihansa.