Taavi Arvo hymyili hänkin herkkänä toverinsa vaikutukselle.
— Sinä olet lapsi ja usko minua, et ole vielä koskaan ketään rakastanut, — sanoi hän kuin vapautuneena jostakin uhkaavasta vaarasta.
— Enkö minä ole rakastanut? Kolmen vuoden kuluessa olen ollut vakavasti kiinni. Tuomas oli minun ensimäinen suuri rakkauteni ja ihailtuni, herättäjäni ja veljeni. Kaivola avasi minulle uuden elämän. Ei sillä, että pääsin opin uralle ja olen siinä, missä olen, vaan sielullisesti. Minä heräsin kyselemään ja ihmettelemään. Nyt minä olen — — nainen — olen ainakin tuntenut alennustilaa, ollut suhteessa … En minä voi puhua siitä. Minä häpeän puhua siitä. Se — se on kiusallista. Laine otti minut.
Taavi Arvo oli hyvin kalpea, ja ääni värisi, kun hän sanoi:
— Jos olisin aavistanut! Se oli alhaista paineen puolelta. Sinä olit lapsi. Miehen olisi pitänyt ymmärtää.
— Älä kuvittele mitään hassua. Tietysti minä pidin hänestä enkä sentään ymmärrä tällä hetkellä, kuinka saatoin, mutta hän yllätti minut. Se oli niinkuin koskesta alas. Kun siihen jouduin, en enää nähnyt enkä kysellyt rantoja. Nyt olen kai kuilusta noussut pinnalle. Kaikki on minusta rikkinäistä. Ja usko minua, rakas toveri, tahtoisin lyödä itseäni, olen alentunut, arvoton olento naisena. Ei, älä kuule sanojani, pidä minua samana Katrina kuin ennen.
— Sinä olet minulle aina sama.
— Kiitos. Oh, nyt olemme unohtaneet pääasian. Sydäntäni särkee se taetterikysymys ja kaikki — kaikki kaatuu päälleni.
He olivat saapuneet rouva Kaaren ovelle, ja Katri soitti pidättäen toveriaan ja vaatien häntä mukaansa.
— Tule, Taavi kulta, älä jätä minua. Olen melkein varma, että Valto tulee minua hakemaan…