— Lieneekö tuo, — hymähti Tuomas nousten lähteäkseen. Hän kumarsi ja tarjosi kättään.
— Joko sinä lähdet? Kiitos, että muistit minua ja tahdoit auttaa.
— Minun ansioni tässä on kohtalainen. Aloite lähti Alpre Harjusta.
— Miten, onko hän saanut tietää…?
— Ilmoitin hänelle Laineen aikomuksen, heti kun sain sen tietää.
Alpre tuli Laineen puheille.
— Onko hän täällä nyt — kaupungissa — tarkoitan?
— On tietenkin. Meni kotiinsa ja minä tulin tänne.
— Jumalan kiitos! — huudahti Katri ja samassa tuokiossa hän ojensi kätensä vielä kerran Tuomaalle ja pyörähti ympäri paeten sivuhuoneeseen, joka ennen oli ollut hänen suojanaan, jättäen Tuomaan saattamatta ovelle.
Vapauttavat kyyneleet valuivat runsaina helpottaen tuskaista mieltä. Jännitys oli lauennut ja jättänyt katkeran kirvelyksen, joka repeli nuoren naisen olemusta. Vielä hän ei ollut selvillä omasta itsestään ja siitä, mitä oli tapahtunut, mitä suhde Laineeseen oikeastaan merkitsi. Hän vain itki saadakseen hetkellistä huojennusta ja siirtääkseen ajatukset ja toiminnan tuonnemmaksi.
Rouva Kaari raoitti ovea ja läheni.