— Itke, lapsi. Niin kauvan kun se huojentaa, olet onnellinen. Taavi
Arvo odottaa sanoakseen hyvästi. Tuletko?
— Tulen! — äännähti Katri pyyhkien kasvojaan seuratessaan emäntäänsä eteiseen, missä Taavi Arvo ojensi hänelle kätensä.
— Kiitos, Taavi. Mitä sinä siihen sanot, että Laine on peruuttanut vaatimuksensa minun erostani? Tällä hetkellä hän lienee jo ilmoittanut johtajalle.
— Mitäkö sanon? Onnittelen hyvästä ratkaisusta. Lepää nyt, Katri kulta, tarvitset hyvin rauhoittua ennen iltaa.
— Rauhoittua? — nauroi Katri. — Merkitseekö se, että pitäisi jäädä vanhaan hulluuteen? Tietysti, kuinkas muuten! Sinäkin soisit, että minä… Hyvä on, Taavi, minä olen kiltti ja hoidan hulluuttani!
Taavi Arvo poistui raskaalla mielellä.
Katri palasi huoneeseensa entistä katkerampana. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta, mutta sen sijaan alkoivat ajatukset temmeltää paljastaen paljon sellaista, mikä oli ollut ennen kätkössä ja tuntematonta.
Hänen ystäviensä, maisteri Harjun, Tuomas Salmelan ja Taavi Arvon myötätunto oli Katrille raskas soimaus. Kaikki he pitivät pyhänä hänen suhdettaan Laineeseen tahtoen säilyttää sitä sopusointuisena ja eheänä.
— Voi, ne hyvät ihmiset! — huudahti hän puoliääneen. — Eivät aavista, millä tavalla minä olen erehtynyt, sokeasti heittänyt pois itseni. Siitä ei koskaan voi tulla mitään. Ei koskaan, — päätti hän tuuditellen särkevää päätään.
Hän kuuli hiljaiselta kadulta auton jymyä ja katsoi akkunasta arvaten miehensä saapuvan. Kiireisesti hän huuhteli kasvojaan kylmällä vedellä ja suori tukkansa vilkaisten pieneen kuvastimeen. Hän tahtoi olla tyyni. Kyyneleet olivat yksinäisyyden lohdutus, mutta muiden nähden ne olivat Katrin mielestä naurettavaa heikkoutta.