Laine tuli hellänä ja levottomana aviomiehenä suklaalaatikko kädessä, huolestuneesti kuulustellen rouva Kaarelta Katrin vointia.
— Minä olisin tullut aikoja sitten, mutta se oli aivan mahdotonta. Rakas rouva Kaari, ne ainaiset yhteiskunnalliset velvollisuudet, kokoukset ja komiteat, puhumattakaan asioistani! Lähetin puolestani Tuomas Salmelan rauhoittamaan Katria. Missä on Katri? — kysyi hän äkkiä katsoen levottomana ympärilleen.
— Kyllä hän tulee, — sanoi rouva Kaari rauhallisena. —
Tukkukauppias on hyvä ja käy saliin odottamaan.
Rouva Kaari jätti vieraansa ilman muita mutkia yksin, pujahtaen
Katrin huoneeseen.
— Hyvä lapsi, kyllä sinun täytyy sopia hänen kanssaan. Ei ole mitään vakavaa syytä näin äkkiä jättää kotiaan. Hän on taipunut ja ottanut ensi askeleen lähentymiseen.
— Ei se ole se. Minä olisin kärsinyt häneltä vaikka mitä, jos voisin olla hellä, jos häntä edes kaipaisin! — huudahti Katri katkerana hiljennetyllä äänellä.
— Mitä sinä sanot, rakas Katri? Vapaasta tahdostasihan sinä menit naimisiin ja me olimme kaikki varmat sinun tunteistasi. Minun täytyy sanoa…
— Sanokaa, mitä tahdotte, minä en siedä sitä miestä. Ja sen aion sanoa hänellekin!
Rouva Kaari ehätti hänen eteensä.
— Oman onnesi uhalla, eheän elämäsi ja rauhasi tähden, älä paaduta sydäntäsi. Muista, että mies rakastaa sinua!