— Eikö olekin? — nauroi Katri. — Mutta nyt meidän pitää kiirehtiä, sinä tapaamaan Alprea ja minä teatteriin. Hyvästi, vanha tanssitoveri! Tule, juostaan kilvan alas portaita.
— Ei sinussa ole hituistakaan eroavan aviovaimon surkeutta.
Katri nauroi heleästi työntäen Tuomasta edellään ovesta. — Joudu, lohduta Alprea, jos hän on kovin suruissaan tai — laiha. Etkö ole huomannut, kuinka — hänen partansa on loikannut? Sehän on komeampi kuin parhaimmalla itäisistä veljistämme. Hyvästi!
12.
Katri soitti teatterista rouva Kaarelle ja pyysi pidättämään Alprea, kunnes hän saapuisi. Ja sitten hän antautui täydellisesti illan tehtävälle remuten ja leikkien väliajoilla toveriensa ihmeeksi.
Ilta läheni loppuaan ja Katrin hilpeys haihtui. Voiton varmuus ja ilo katosivat jäljettömiin muuttuen epäilyksi, peloksi siitä, mitä tuleman piti, ja jyskyttävin sydämin hän riisuutui pukuhuoneessa heittäytyen kesken kaiken voimattomana tuolilleen ja toivottomana tuijottamaan.
— Ellei Alpre kuitenkaan… Ehkä se oli erehdystä? Hyvä Jumala, miksi ei ihminen ole varmempi sellaisesta? Minä olin varma, ihan varma hänen silmistään. Eihän se voi olla muuta. Voi, miksi ei voi? Kuka sen tietää, kuka tietää?
Katrin sydänparka oli sairas, ja lamautuneena, ruumiillisestikin uupuneena hän laskeutui alas portaita peittyen pimeän ja räntäisen yön vaippaan. Ensi kertaa elämässään hän oli syvästi onneton tuntien yksinäisyyden ja turvattomuuden hirveän taakan omilla hartioillaan.
Jos hän nyt erehtyy, on koko elämä mennyttä, elämä, hänen oma elämänsä! Sillä ei olisi enää pohjaa, ei olemisen oikeutta. Mitä oli nyt teatteri, taide, menestys ja muu? Tyhjää humua!
Ohimoiden jyskyttäessä, pelokkaana ja epävarmana hän saapui rouva
Kaarelle tuskin uskaltaen ovikelloa soittaa.