— Onneton, mistä miehen pitäisi olla onneton? — ihmetteli rouva Kaari. — Alpre on kovanahkainen, ei häneen pysty mielialat. Vanhapoika on vain mennyt hiukan kasaan. Tämä sota-ajan ruokakomento ei juuri lihota. Eikä Alpren oma komento siellä viidennessä kerroksessa kuulu juuri ylellisiin, niin että…
Rouva järjesti huonetta rupattaessaan ja palattuaan ruokahuoneeseen kehoitti Alprea lohduttamaan Katria.
— Lapsi parka ei ole oikein laidallaan, — sanoi rouva Kaari.
Maisteri Harju ei liikahtanut pöydän äärestä.
— Katri pyysi — niin minä sen käsitin — sinne huoneeseen. Se raukka on ihan kuitti, en raaski vaivata tänne.
Alpre Harju katsoi rukoilevana, kuin apua pyydellen, vanhaan ystäväänsä. Hyväsydämisen rouvan sääli oli aivan neuvoton.
— Mitä minä teille teen? Katri on kuin kynitty varpunen ja te tuijotatte minuun kuin rangaistava koulupoika. Minä en ymmärrä mitään.
Hän nauroi huvitettuna miehen punastelusta ja tarjoten käsivartensa komensi: — Eteenpäin, kuvitelkaa mentävän vanhaa fyrkanttia!
He marssivat Katrin huoneeseen, ja ennenkuin Alpre ehti vilkaista ympärilleen, oli rouva kadonnut.
Katri istui rentona nojatuolissa, mutta kohottautui jäykäksi Alpren sisään tultua. Pienen huoneen kirkkaassa kattovalossa miehen silmät huikaistuivat. Ujona ja epätietoisena hän katsoi ympärilleen keksiäkseen, minne istua ja päästä samalla kätkeytymään.