Miehen ilme oli niin herttainen ja poikamainen, ettei Katri voinut olla hymähtämättä. Äidillinen hellyys tulvahti nuoren naisen katseeseen, ja hänet valtasi vastustamaton halu silittää tuuheata tukkaa painuneessa päässä ja katsoa suuriin, sinisiin silmiin, jotka hän niin hyvin tunsi lapsuusajaltaan ja joiden syvyys oli hänestä kuin ääretön ijäisyys nyt, kun he seisoivat tasaväkisinä katsoen toisiaan kasvoista kasvoihin.
— Rakas, — kuiskasi Katri niinkuin kerran ennen.
Heidän katseensa painuivat toisiinsa yhdistäen kaksi ihmiselämää ainiaaksi.
— Rakas, — sanoi Alpre.
Enempiä sanoja he eivät tarvinneet. He unohtivat maailman ja ajan, istuivat kauvan käsi kädessä äänettöminä kuunnellen sydämiensä lyöntejä ja soivaa hiljaisuutta ympärillään.
He heräsivät todellisuuteen vasta sitten, kun rouva Kaari astui huoneeseen.
Maisteri Harju aloitti: — Katri ja minä…
— Sano se! — pyysi Katri.
— Me rakastamme toisiamme.
— Hyvä Jumala! Entä Laine? — huudahti rouva Kaari.